Ryhmäliikuntaa yläkylässä

Myönnän, että odotin torstain liikutarupeamaa innolla. Heräsin 5.25 ja puolelta oli Koistisen kanssa aamukävelyllä. Rantakadulla ei tullut vastaan yhtään kulkijaa.

Aamuaallokko kohisi ja Välimeri tuoksui. Rakastan sen aromia. Myöhemmin aamiaisella yläkerran terassilla tuoksu oli hieman muuntunut, koska tuuleen sekoittui oliivilehto, viileä asvaltti ja murukahvin. Hyvä on ihmisen olla hetki hiljaa ennen kuin kylä herää askareisiinsa.

Minun aamuuni ei kuulunut harja, moppi ja muurahaiskarkoite. Siihen kuului trikoot, oho ostin eilen uudet, prätkän kyydissä muutamana kilometrin matka jumppasalille ja hyvä fiilis. Tytär tuli seuraavalla kyydillä perässä.

Gavalochorin kylän aukiolla odotellessani minua lähestyi muuan mies. Kylän virallinen huru-ukko, veikkaisin. Hänellä oli kovasti asiaa, vaikka kerroin huonolla kreikallani, etten puhu kreikkaa. Hän vain jatkoi. Jatkoi sittenkin, kun paikalle tuli hänen pomonsa. Mies huuteli ailavjuutaan ja lähetteli lentosuukkoja. Vilkutin takaisin hymyssä suin.

Samassa paikalle ajoi pikkuautollinen naisia ja jumppaohjaaja. Sarah, personal trainer ja ryhmisohjaaja. Hän oli hieman väsynyt, koska oli edellisenä päivänä vetänyt viisi spinningtuntia, muutaman jumpan ja pt-sessiot päälle.

Sarah, upea, pitkä, sitkeänlihaksikas, bassoääninen, ronski nainen, jonka pitkä, vahva tukka jää takapuolen alle vatsalihasliikkeissä ja niitä pitää vähän väli korjailla kumilenkille ja pois.

Tunnin aloitusaika oli 9. Kymmentä yli alkoi jo piuhat olla valmiina ja käsipainot jaettu. Naisia valui paikalle, turistit ottivat kuvia ikkunasta. Jalkavikainen koira tassutteli saliin.

– Olet myöhässä, ohjaaja sanoi koiralle.

Sitten juteltiin koirista ja rescue-naisesta, joka kuljettaa viisitoista koiraa Geneveen ja sieltä britteihin. Ohjaaja kyseli, josko kukaan on kiinnostunut oleskelemaan Genevessä, sillä rescue-nainen maksaa lentoliput ja hotellin, jos vastapalveluksi vie viisi koiraa mukanaan. Yhteen lentolippuun (en tiedä mikä yhtiö) kuuluu viisi koiraa, joten tarve kuljetuksiin on suuri. Totta, joku ihminen tekee sellaistakin työtä.

Keskustelu kumpuili siis tuosta jalkavaivaisesta, ehkä labbistakin suvussa kuljettavasta, kulkukoirasta. Tai oli sillä joku joka syötti, mutta ei kaiketi kotia.

Vihdoin tunti alkoi. Lämmittelyjä, pientä nyrkeilyä, hitaita kyykkyjä.. ja puolentoista minuutin sarjoja. Sarjojen välillä käytiin moikkaamassa tiellä ohikulkevia ja höpötettiin. Ihanaa! Täällä ei suoriteta mitään!! Paitsi taas tuli helvetillinen askelkyykkysarja, ja naruhyppelyä, auts. Kivilattia vaati minut vaihtamaan joustavat lenkkarit jalkaan kesken kaiken. Paljasjalkakengät ei olleet ihan nappivalinta.

Punnerruksia, loputtomasti punnerruksia, variaatioita, liikkuvia lankkuja..

– Come on bitches! Ohjaaja kannusti.

Röhötin ääneen nauramaan. Ja toisen kerran, kun ohjaaja vaihtoi laskut Claptonin Lady biisiin.

Tunti vaihtui venyttelypanotteiseksi siinä kymmenen jälkeen.

Joogavenytyksissä sain kaverin matolleni. Kulkukoira oli muina miehinä asettunut siihen. Vaihteli välillä asentoa, ettei ollut tielläni ja lopuksi nuoli munat. Omansa. Onneksi ei tullut nuolemaan hikinoroista naamaani.

Nainen mattoni vierestä kysyi mistä olimme. Hänellä oli ystävä Tampeella.

Tunnin lopussa Sarah jakoi aprikooseja jättimäisestä säkistä. Oli omasta puusta tullut vähän ylituotantoa. On se aika vuodesta.

Eräs naisista asui meidän kylillä ja tunnin jälkeen meitä pyydettiin vielä kahville. Noin vain.

Ja noin vain vastasin myöntävästi, vaikka tiesin, että tyttärellä oli suunnitelmia auringonotosta.

Hei! Minähän olen päättänyt vastata kaikkeen tuollaiseen myöntävästi ja ei- niihin, mitkä ovat eteenpäinviemättömiä asioita.

Luulenpa, että kahvihetki tuikituntemattomien mimmien kanssa oli oikea kyllä-vastaus. Jos en ole itse avoin, ei kukaan muukaan ole sitä puolestani. Sama koskee vähän asiaan kuin asiaan. Itse pitää ja se on juuri hyvä niin.

Vaikka stressini on vienyt osan englanninkielentaidostani*, olen päättänyt selvitä. Aloitan sen vaikka aamukahveilla. Ja jos en aina ihan kärryillä olekaan, mitä siitä? Kysyn uudelleen.

Tänään pääsimme puhumaan mm. James Bondista, Pieni talo preerialla ja Rocky Horror Picture Showsta. Voit arvata, mikä oli minun leffani.

Ostin neljä seuraavaa treenikertaa ja aion palata. Onko parempaa tapaa elää juuri nyt, kuin lähteä huolettomana jumppaamaan ja personal trainer vetää ammattitaidolla minulle tunnit. Ei tarvitse miettiä, tehdä vain.

Ah, minulla on vielä viisi viikkoa aikaa! Eilen sain Spotifyn off-tilan toimimaan ja kun laitoin sen päälle, soi Pitkä kuuma kesä. Nappiin meni.

Tämän päivän huomioni on pitkälti: hymyile, koko maailma hymyilee kanssasi. Ja hän joka ei, hänellä on paha olla.

<3 :llä Merja

* avaudun tästä joskus syvemmin, koska minulla on asiakkaita, jotka eivät myöskään muista. Samasta syystä. Kyllä, olen käynyt muistitesteissä, magneettikuvissa ja vaikka missä- diagnoosina stressi. Ja kyllä, se on vienyt minulta matemaattisen päättelykyvyn ja osan kieltä. Hyvin, hyvin kiusallista paitsi nyt kun tiedän, mistä se johtuu, lakkasi olemasta kiusallista.

Tiistai, päivä, jona Universumi puhui

Tyttäreni on haaveillut jo muutaman vuoden, että kävelisi läheiseen kylään, Gavalohoriin, aamiaiselle.

Nyt tuli se päivä. Herättelin aamuyöstä kotiin rantautunutta tytärtä varovasti, josko tänään olisi se päivä. Pienoisen vitkastelun jälkeen olimme ulkona 8.20. Matkalla tuli vastaan aamujuoksija ja britti kahden koiransa kanssa. Muuten saimme taivaltaa kahden.

Ylä- ja alamäkiä läpi oliivilehtojen, uusien talojen ja mäkiviljelmien, ylös hiljalleen heräilevään kylään, kukkojen ja vuohien äännellessä taustasoundejaan.

Kyläaukiolle oli pysäköitynä kaksi turistibussia. Se on ihme, sillä tilaa ei juurikaan ole. Bussit vekslailivat kääntyäkseen kotimatkalle. Suuntasimme pikkuruiseen leipomoon, jossa vitriinissä oli kymmenisen aamiaiselle sopivaa leivonnaista. Valitsimme feta-pinaattipiirakan sekä juustopiirakan ja vettä.

Käyskentelimme etsimään frappea ja mitä näimme? Ryhmäliikunta tunti! Alkanut viisitoista minuuttia aiemmin.

Istuimme aamiaiselle bussipysäkin istuimelle ja nautimme. Emme voineet käsittää tuuriamme. Löysimme maalaissalin ja siellä kreetatar huutaa lankuttamaan ja punnertamaan lujemmin.

Notkuimme vielä viereisessä kahvilassa ja tilasimme tuoreista appelsiineista puristettua mehua. Ajatuksena odottaa hetki, jotta tunti loppuu. Emme tohtineet mennä notkumaan nenä ikkunalasissa ja kuola suupielessä.

Huomasin, että treenitilan penkillä istui mies. Ajattelin hänen tulleen vaimoaan vastaan. Olin niin väärässä.

Tunti loppui ja muina naisina tiedustelemaan treeniaikatauluja.

– Nyt alkaa jooga. Onko teillä kehossa vammoja?

– Jalkapöydässä on poikennut luu, ammoin, vastasin kuuliaisesti.

– Jääkää tunnille, parakalo.

Minulla oli farkkusortsit. Ei nyt aivan joogavarusteet.

Nainen kiikutti kulahtaneet jumppamatot, sellaiset, mitkä olisin heittänyt roskiin jo kolme vuotta sitten. Mutta hei! Se oli jumppamatto!

Kostas, se oli joogaopettajan nimi, oli asunut Lontoossa ja ohjasi -ei opettanut- joogaa, filosofiaa, mielenhallintaa jajajaja..sydän, sydän, sydänsydän.

Kostas oli täynnä intialaistyylisiä tatuointeja, harmahtavat hiukset niskassa kiinni ja jalassaan paljon jooganneet housut. Määrätietoisuus ja lempeys paistoi kauas.

Ja sitten aloitimme! Tunti vedettiin. Sielu lepäsi. Hengitys kulki, tulihengityskin.

Olen viimeksi ollut joogatunnilla varmaan seitsemän vuotta sitten. Harrastin sitä monta vuotta, kunnes kyllästyin astangan ihmeellisiin sääntöihin. Ei saa syödä ennen aamuvarhaista harjoitusta, ei saa juoda, ei saa ajatella, ei saa kuunnella, pitää keskittyä, pitää opiskella mutkikkaita rukouksia, pitää valaistua, pitää ja ei saa.

Juuri ennen reissua sain ystävältä linkin Prince tribute joogaan. Oli aivan fiiliksissäni. Musiikkia! Kun joogaa! Mitä? Miksei? Miksi minä olen halunnut joogata kaikkien sääntöjen mukaan ja hirttäytyä munasarjoistani sääntöviidakkoon??? Keho ja sielu. Miten niin minun sieluni ei tarvitse musiikkia. Se hengittää siitä.

Täällä pikkuruisessa Gavalohorin kylässä törmään treenisaliin ja Universumi puhui minulle joogin nimeltä Kostas muodossa. Juuri tänään minun piti tulla tänne. Juuri tänään. Tänne.

Minä tule uudestaan torstaina ja sitten tiistaina ja seuraavana torstaina..jos on joogaa. Jos ei ole, tulen silti.

Ehkä hieman mahtipontisesti sanottu: Täällä olen kotonani.

Jatkuu..

Halauksin ja rauhaisin ajatuksin,

rauhaa, rakkautta ja persikka

Merja

1. postikortti allekirjoituksin sinulle

Tervehdys Almyridan kylästä, Kreetalta.

Asun täällä kolmatta kesää, pari jäi välistä perhesyistä. Aikaisemmin olen asunut Almyridassa kesäkuusta joulukuuhun ja huhtikuusta elokuuhun, tällä kertaa vain runsaat viisi viikkoa.

Rantauduin eilen kahden lapsen ja yhden koiran, Koistisen, kanssa. Kaksi muuta perheenjäsentä tulivat maitse Harrikalla ja toinen tytär perheineen tulee viikon päästä.

Edessä on pitkä rupeama ilman autoa, bussi toki kulkee ja se prätkä, mutta käytännössä kävelen. Joka paikkaan. Plakan kylään ylös rinnettä, Gavalohorin kylään joko pelto-metsä-reittiä tai kiemurtelevaa vuoristotietä, salille Kalivesin kylään aivan järkyttävän mäkistä reittiä lähellä rantaa ja sitten Koistisen pissakävelyt ihan tässä lähistöllä, neljästi päivässä, sekä kauppareissut Coopsiin ja Pear Treehin tähän kylälle.

Ajatuksenani on kerrankin pitää lomaa ja keskittyä paljon itseeni. Hyvin itsekästä, mutta summasin, että olen ollut pienistä lapsista vastuussa 17 vuotiaasta asti.. sellaiset 35 vuotta. On minun aikani. Nyt tai ei koskaan. Nuorimmaiseni ovat 10 ja 11, eli osaavat käydä vessassa ja uima-altaalla ilman valvontaa.

Tässäpä kesän listani: hyvää, maailman parasta, kreetalaista ruoka ja paljon ulkoilmaa, merta, uimista, siinä sivussa aurinkoa. Lukemista ja läheisten kanssa yhdessä oloa.

En halua valittaa, mutta olen ansainnut tämän: Takana on kolme erittäin rankkaa vuotta, eikä positiivisessa mielessä. Perheen sisällä on sairasteltu vakavasti, on tullut vanhemmasta päästä viimeisiä jäähyväisiä ja itse olen suorittajana väsähtänyt, koska minäkään en jaksa aivan kaikkea.

Onneksi on ollut paljon valoisiakin asioita kuten lapsenlapsi, uusi ammatti, tai no paperit siitä, uusi tanssilaji Dance 80’s Fit ja sen kehittäminen (tanssi on ensimmäinen rakkauteni ), ystäviä, paljon hyviä ystäviä (halaus teille) ja on ollut onni vetää huikeille tyypeille #YhdenYönJuttu-leirejä (luja halaus). On ollut rakkautta, paljon rakkautta. Siksi täältä kirjoittelen.

Mennäänpäs takaisin asiaan. Olen maailman huonoin makaamaan auringossa. Ei vaan pysty. Tänään aamuna silkkaa matkaväsymystäni raahasin itseni yläkerran terdelle. Jaksoin olla viitisentoista minuuttia, kunnes keksin kaikkea muuta tekemistä. Aloin hääräillä. Pestä pyykkiä, järkkäillä vaatteita ja ladata tekniikkaan virtaa.

Mutta ennen kuin pääsin tähän tilaan, jouduin poistumaan Suomesta.

Pakkaaminen on kamalaa. Sain sen tehtyä. Mitä siis ottaa ’itselle aikaa’-demo leirille J mukaan kahteen matkalaukkuun, à 23 kiloa (Finnair)?

Aloitan näillä sanoilla ja tällä listalla blogini Kreeta-osion.

Laukuissa ainakin nämä:

**Paksu jumppakuminauha

**Ohut jumppakuminauha

**Kahvakuulat (4 ja 6 kg) Painavampia en tohtinut pakata

**Salihanskat

**Trikoita (6 kpl)

**Treenitoppeja (6 kpl) olin hyvin taloudellinen

**Sortseja (6 kpl)

**TDK:n tuollainen kaiutin, missä on subari mukana (biitsitreeneihin)

**Uimapuku ja biksut

**Lenkkarit (3 kpl)

**musavehkeet lenkille

**kuulokkeita, vöitä ja pussukoita kantaakseen musavehkeitä lenkille

Thaleme argotera!!

Eli nähdään myöhemmin, nyt joudut tyytymään sähköiseen postikorttiin.

<3 Merja

Malttia, kesä on ovella

On se aika vuodesta, kun ei vain malttaisi. Paljon kivaa puuhaa, aurinko paistaa ja villi vapaus kutkuttelee vatsanpohjassa.

Jotenkin siinä harhassa velloo aina pitkän talven jälkeen. Sisälajit muuttuvat parhaimmillaan ulkolajeiksi, pahimmillaan täydeksi.. sanonko suoraa? Vapauden mukanaan tuomaksi päättämättömyydeksi ja katellaan huomenna-meningiksi. Aikaa kuluu ja sitten ei enää viitsi, kun kohta on syksy..

Itse kuulun siihen ryhmään, joka kevään tullen ensin viikon kaksi tekee puutarhaa. Sitten tulee kyllästys ja se muuttuu kukkien nyppimiseksi eikä lapio enää heilu. Ruohonleikkuu päältä ajettavalla on melko kaukana arkiliikunnasta. Ihan sama ajaisiko autolla.

Viime kesän pelasin vaihtelevasti jalkapalloa. Punttisalia vaihdoin vasta syksyllä, joten salitreeni jäi vähemmälle. Tekosyynä tähän oli treenikaverin kesäkiireet. Kävin terassikahvakuulassa aikataulun sallimissa rajoissa. Olipa tosi kivaa!!

Olen lähdössä kesäkotiin Kreetan Almyridan kylään reilun viikon päästä. Pohdin, pakkaanko kahvakuulan ruumaan ja odottelen pommiuhkahämminkiä. Kuminauha on jo pakattu, se tuskin aiheuttaa rajatarkastuksessa mutkia.

Viisi viikkoa kesästä kuluu ns. lomalla. Siirrän toimistoni ja kirjoitustyöt Välimeren rannalle. Keskipäivän helteessä on hyvä tehdä töitä sisätiloissa. Muuten aikataulu on vapaa.

Vapaa aikataulu on harhaa. Ihminen on luonnostaan laiska. Sitä lilluisi vain, ellei olisi jotain suunnitelmaa.

Siispä:

** Koiralenkkejä, normaaliin tapaan. (Kyllä, koira Koistinen lähtee mukaan)

** Alkulämppälenkkejä salille ja salilta, viitisen kilometriä tiukkoja nousuja ja laskuja. Naapurikylään, siihen, missä on Sali, on avattu myös Crossfit- sali

** Meri on vieressä. Saatan houkutella puolisoni mukaan säännölliseen juoksu-uinti-lenkkiin.

** Lihaskuntoa kuminauhoilla ja kuulalla niinä päivinä, kun en viitsi kävellä salille.

** Kehonhuoltoa, joogaamalla ja tennispalolla.

** Sokerina pohjalla tietysti tanssia.

Loman parhaita puolia on se, ettei ole pakko ja kuitenkin on kaikki mahdollisuudet. Neljä kertaa viikossa on hyvä, viisi maksimi.

Vähän toki paineita kesätreeneille luo Tough Viking Kaisaniemessä syyskuun alussa. Mutta ne paineet ovat pelkästään positiivisia, koska minä nautin treenaamisesta.

Lähde sinäkin mukaan. Haastan sinut tekemään suuntaa antavan pläänin kesätreenejä silmällä pitäen. Kerro mulle jotain ideoitasi, niistä minäkin saan uutta pontta!!

<3:llä Merja