Herätys

Aamunsarastus herättelee minut jo varhain. Jostain kumman syystä menen Kreetalla aikaisemmin nukkumaan kuin talvella kotona. Ehkä siihen on syynä aurinko, hiki ja hyvät eväät.

Usein koiran kanssa aamulla hereillä ovat meidän lisäksemme korkeintaan mehiläiset, jos menee vähän pidemmäksi lähtö, niin perhosetkin.

Viimeisimmät kaksi viikkoa ovat olleet superlämpimiä. Eilen mittari kipusi lähelle neljääkymmentä, onneksi tuuli. Pari viikkoa on mennyt koko ajan yli 32 astetta ja siksi aamut ovat energisin aikani. Päivisin luen Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa ja ilmanviilentäjä puhaltaa seinässä.

Muistatko, kuinka sporttaavia painonpudottajia neuvottiin telkkarissa aamuaerobisille? Ennen aamiaista. Sen laskennallinen ns. rasvanpolttoetuus on noin 5%. En ole koskaan suosinut sitä enkä suosittele tulevaisuudessakaan. Minusta se on epäinhimillinen trendi. Turha hypetys liikkumaan ohjaamisessa ja varmasti tappaa liikunnanilon. On mukavampiakin tapoja saada itsensä radalle.

Kuten hyvä mieli. Kunnon hidas aamiainen. Ja oma laji.

Olen jostain syystä vältellyt vesiurheilulajeja. Eilen kokeilin suppaamista. Se oli sitten siinä. Rakastuin ensi hyppäyksellä. Soudanlahti oli tuulinen, sotalaiva USS Henry S. Truman köllötteli lahden toisella laidalla ylväänä. Kontrasti oli hieno. Minä yksin laudalla ja lentotukialuksella 5000 sotilasta. Sama meri, eri ammatti.

http://greece.greekreporter.com/2016/06/21/uss-harry-s-truman-docked-at-crete-after-isis-battles/

Mukanani oli toinenkin suppaaja. Kysyin, osaako hän soutaa? Ei. Se tekee homman astetta haastavammaksi. Onneksi ystävällinen lautavuokraaja oli itse windsurffaamassa (sori, termistö ei ole hallussa) lähistöllä ja antoi tytölle yksityisohjausta ja lopulta myös purjeen kera.

Suppaus on todella mukava uusi tuttavuus. Hommaan heti kotona oman laudan ja suppailen Vanajavedessä, Hauhonselällä ja Kukkiajärvessä. Epäilen vahvasti, ettei Ahvenistolla saa, koska siellä on kaikki hauska kiellettyä. Häiritseehän sellainen ilonpito järven äärellä päiväänsä viettäviä.Tai ei ehkä heitä, vaan niitä, jotka haluavat kieltää kaiken kivan maiseman tähden.

Katselin juuri Loopin askelmääriä. Minulla ei ole autoa ja prätkäkin startataan harvemmin. Lähinnä tiistain ja torstaisin, sillä pitäähän jumpparilla oma taksikyyti olla. Ei nyt sentää överiksi vedetä. Gavalochoriin on monen kilometrin mutkainen ylämäki. Ei käy alkulämpästä.

Loop antaa lukemiksi joka päivä 12.000- 25.000 askelta. Eikä niiden kävely tunnu juurikaan kovalta suoritukselta. Kun kävelee kauppaan, rannalle, nettiin, iltakahville ja leipomoon pienissä erissä, askelmäärää kertyy itsekseen. Tai jos viettää kaupunkipäivää Haniassa! Sielä vasta askelia kertyy itsekseen. Ymmärrän hyvin Sophie Kinsellan idean Himoshoppaajan kuntokuurista. Siinä voi muutama KitKat mennä palkkarina.

Mutta siis..aamut ovat ihania. Nautitaan niistä! Omaan tahtiin. Ihan vain omaan tahtiin.

<3:llä Merja

 Ps. Olen kyllä ihan avuton valokuvaaja..mutta nam. Aamiainen on päivän paras ruoka, mun mielestä.

Tavallinen päivä, tavalliset mietteet

Olen aivan hurahtanut Gavalochorin ryhmäliikuntatunteihin.

                                          Aamiainen klo 7

Joka tiistai ja torstai kello 9-11 on mun omaa spesiaaliaikaa, laatu sellaista. Ensimmäinen tunti on ihan tykkitappoa!

Lämmittelyn jälkeen vedetään minuutin ja puolentoista settejä h-y-v-i-n eristäviä ja hapottavia liikkeitä. Varokaa vain, minulla on muutama tuliaisina Dance-80’s-Fit-tunneille! 

Hengähdysminuutteina ne höpisevät jotka jaksavat. Minä en. Painan käsillä polvia ja läähätän. Selkään porottanut auringonläikkä ei ainakaan helpottanut oloani.

Tunnilla olin niin keskittynyt aivan uudenlaiseen liikkeeseen, etten kuullut, kun Sarah korjasi asentoani sanallisesti kolmasti. Saatiin hyvät naurut. Herraisä mikä liike! Paino takajalalla, jalka 90 asteen koukussa, kroppa ylösvedettynä ja etujalka liikkuu ylös, ei siis ylös itseen päin vaan ihan vain ylös siltä paikalta. Ja keho balanssissa eikä kumpikaan jalka nouse puolikkaasta asennosta koko minuuttiin. Nytkytetään minuutti kumpaakin etujalkaa ylös.. Varmasti tuttu taistelulajien harrastajille? Minun tanssijankehoni ei meinaa millään ottaa käskyä vastaan. Pääsin kuitenkin juoneen mukaan nyt toisella yrittämällä. Treenisarjat vaihtuivat tiistaina.

Mietinkin tässä näiden tuntien merkitystä itselleni. Toki ammatillisesti opin uutta ja se on hyvä bonus, mutta on niin ihanaa asettua Mrs. Nobody’na riviin ja tehdä mitä käsketään. Yleensä kun on itse siellä keksijä-tsempparin roolissa, on osien vaihto aivan superupeaa.

Sieltä omalta matoltaan voi tarkkailla ohjaajan maneereita, tyyliä, biisivalintoja ja karismaa.

Ehkäpä se on tärkein. Karisma. Hyvä ohjaaja on aina jollain tapaa erityinen. Olen ollut hyvin koostetuilla tunneilla, sellaisilla, joita on mietitty hartaasti ja huolella. Olen ollut yksinpuhujien, egoistien, huutajien, höpöttäjien ja helposti samaistuttavien, hurmaavien ja koukuttavien ohjaajien huomassa. Kaikilla tunneilla oppii. Erityisesti oppii huonoilla tunneilla.

Ohjaaja on aina töissä. Joka paikasta tulee ideoita ja vinkkejä. Voi kunpa muistaisi aina kirjata kaiken ylös!

Hyvin ihastuttava on toinenkin tunti. Teemanan on pilates. Aika kaukana tuo siitä taitaa olla, mutta hyvää venyttelyä ja kehonhuoltoa ja piinallisia kehonpainoliikkeitä. Olen niihinkin aivan myyty. Huomaan kuinka jumissa kroppani onkaan. Kehonhuoltoon pitäisi paneutua ennen kaikkea, kun nukkuu vieraassa sängyssä tai joutuu istumaan prätkän kyydissä. Minä unohdin huoltopalloni kotiin ja kas, kreikkalaiseen moodiin päästyäni en sellaista ole saanut ostettua.

Minulle käy aina näin. Tulen tänne suurin suunnitelmin ja odotuksin. Pakkaan salihanskoja, kolonnan lenkkareita ja ekana viikkona ostelen kivoja treenikuteita (nehän ovat ihan välttämättämiä! Not.). Sen olen oppinut, että heti pitää tehdä tietyt asiat. Appelsiininpuristinta en ole saanut neljään viikkoon hankittua eikä sitä enää viitsikään, mutta olen astunut ovista, joita en tiennyt olevankaan. Ja niistä, joiden olemassaolon tiesin. Avrio, avrio.. (huomenna, huomenna) ei ole oikein suomalaiselle suorittajalle sopiva tyyli.

Tänään vihdoin kävin neuvottelemassa ensi kesän hyvinvointiviikosta, #Itsellehyvää , joka siis on #YhdenYönJuttu- hyvinvointileirin kreetalainen lomasisko.

                                                Neuvotteluvaatteissa ja huulipunassa

Täällä vain ei neuvotella kuten Suomessa. Täällä pähkäillään, ei olla odottamassa asiakasta ajallaan eikä varsinkaan kuunnella. Mutta hotellin tarjouksen kuitenkin saan sähköpostiin muutaman päivän sisällä. Pidän pienen tarjouspalaverin vielä toisen hotellin kanssa. Sen hotellinjohtaja jotenkin mystisesti katosi talvella sähköpostien ulottumattomiin. Sai ehkä kenkää, kuten edeltäjänsäkin.

Eli Almyridassa kaikki hyvin. Tulee aamu ja tulee ilta, siinä välissä täytyy elää. Noh, nuoret näköjään elävät öisinkin.

Tällaisen iäkkäämmän rouvan täytyy nukkua, jotta jaksaa tehdä mukavia asioita. Kuten rappustreenejä, biitsikahvakuulaa, vesijumppaa ja juosta mäkitreenejä. Muunlaisiahan ei voi tehdä, koska Almyridan ranta on mäkien ja vuorten saartama.

Mä olen kohta niin levännyt, että jaksan taas kotona tarttua toimeen. Lasken päiviä, sillä rakastan työtäni. Liikuttaa ihmisiä!

<3:llä Merja

Ps. olis paljon videoklipsejä, jospa vain osaisin liittää..

                                                           Tyttären kanssa 1. Gavalochorin tunnilla

Konstantinos Tselios, joogini

Aikaisemmin kerroin, kuinka törmäsin joogaohjaaja. Kun universumi puhui minulle. Tarina sai jatkoa.

Ennen uutta tapaamista jouduin ylittämään monen monta mukavuusaluettani. Ensin toki ongin Kostan numeron jumppamaikalta- kahdesti, sillä ensimmäinen kerta ei tallentunut puhelimeeni.

Lähetin Kostalle viestin, minkä sisältö oli suurin piirtein: Haluaisin tulla joogaamaan ja taustatiedoikseni, että olen astangajoogannut vuosia, mutta jättänyt sen, koska mitä enemmän sitä tein, sitä enemmän tuli sääntöjä ja vaatimuksia.

Lähetin viestin kolmasti, ennen kuin numeroyhdistelmä puhelimestani toimi. Siis land code, nehän eivät koskaan ole ihan selkeitä Kreikassa.

Kosta soitti takaisin sunnuntaina kello kaksi. En ollut tavoitettavissa, joten hän laittoi ääniviestin ja pyysi soittamaan, mikäli haluaisin tulla kello viiden settiin.

Soitin ja sain neuvon, että Julia on tulossa myös Almyridasta.

- Come, come my darling! I text you her number.

Näin tapahtui. Soitin, mutten saanut kiinni. Olin luvannut tyttäreni kanssa mennä biitsitreeneihin kello kuudeksi ja seiskaksi kotiinlähtöaterialle Thalami-ravintolaan. Harmittelin aikatauluja ja olin jättää menemättä. Lupauksia ei saa pettää.

– No äiti todellakin menet! tytär vaati.

Sain lopulta Julian kiinni puoli viisi. Olin rantakadulla matkalla kotiin.

Julia oli selkeästi nukkumassa. Esitin asiani ja kysyin pääsisinkö kyydissä. Hän lupasi napata kyytiin apteekin edestä siinä viisi, kymmenen vaille.

Minulle tuli kiire. Puoliravia hölköttelin talolle, kääräisin joogamaton (kävin ostamassa sen Haniasta keskiviikkona) rullalle ja pyyhkeen päälle, koppasin rahaa kukkaroon ja hätäilin apteekille juuri ja juuri ajoissa. Unohdin puhelimen terassille. Juliaa ei näkynyt.

Lopulta hän ilmestyi aivan eri suunnasta kuin kuvittelin. Vaalea pitkä nainen, siinä plus kolmekymmentä, joogahousuissaan.

– En oikein tiedä missä jooga pidetään, sanoi Julia ja räpläsi puhelintaan.

Minusta hän puhui italiaa, mutta olin vakuuttunut, että kuulin väärin.

– En tiedä vieläkään ihan varmasti, missä paikka on, mutta yritetään. Ollaan vähän myöhässä, mutta hekin olivat vasta matkalla, Julia englannisti.

Tyypillistä kreikkalaista aikakäsitystä. Eikä se loppunut siihen. Nyt kello oli varmasti jo reippaasti yli viisi, menimme tankkaamaan autoa. Tiedäthän, tyhjä huoltamo, pumpun käyttäjä nukkumassa tiskin takana. Eikä tietystikään ollut vaihtorahaa. Sitä piti hakea huoltamon sisältä.

Tarjouduin maksamaan bensat, mutta Julia oli hämmästyneen näköinen. Sanoin olevani kovin kiitollinen kyydistä. Hän vastusteli, mutta taipui lopulta ottamaan kympin. Täällähän siis ei tankata tankkia täyteen. Koskaan.

Rupattelimme small talkia, missä on ole kovinkaan hyvä. Nyt yllätin itseni höpisemällä joogasta, Suomesta ja kyselin niitä näitä.

Julia on italiasta. Olin siis kuullut oikein, sillä puhelin soi kolmasti matkalla. Hän oli kuudetta vuotta Kreetalla. Oli mennyt naimisiin, muuta eronnut. Hän piti italialaista ravintolaa Plakassa. Tiesin tuon paikan. Sinne oli aina jono ja ravintolalla oli hyvä maine. Samoin hänellä oli italialainen jäätelöbaari Pear Treen vieressä.

Hän suunnitteli lapsille leikkipaikan avaamista yhdessä muiden kreetalaistan mamuäitien kanssa. Ongelmana oli vain rahoitus. Kenelläkään ei ole liiemmin pääomaa ja byrokratia on massiivinen. Talvisin ei Kreetalla ole paljoakaan töitä saati tekemistä. Täällä on kylmää ja kosteaa. Saari on kuollut. Siksi äidit haluaisivat jonkin yhteisen paikan, missä lapset viihtyisivät ja voisi juoda kahvia.

Jyristelimme kohti Apteran kylää, rantatietä pitkin. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin olimme menossa, mutta siinä vain nökötin minulle epäluontevaan tapaan vieraassa autossa, tuntemattoman ihmisen kyydissä ja matkalla joogaan, johonkin. Juuri päinvastoin kuin äidit varoittelevat jälkikasvuaan. Minua nauratti.

Julia soitti taas. Tie luikerteli vuorenreunaa ja vieressäni ammotti rotko. Kuski puhui huolettomasti puhelimessa. Si, si!

Lopulta vastaamme tuli auto, pikkuinen Smart täynnä joogamattoja. Peruutimme taas, kohti jyrkänteen reunaa. Arrrgh. Olen huono istumaan pelkääjän puolella. Lisäksi minua vaivaa jäätävä korkeanpaikankammo.

Perillä! Poskisuudelmia. Hälinää. Kello oli kaiketi lähemmäs puoli kuusi. Vielä oli kaksi joogaajaa matkalla.

Kosta vei meidät linnanraunioiden viereen, betoniselle ja kapealle rakennelmalle. Rullailimme mattomme ja aloimme meditoida. Jostain syystä se ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. iPodilta tuli intialaista musaa..tai jotain omm-juttua. Aikaisemmin minua on häirinnyt kaikissa meditaatiohörhöilyssä juuri hiljaisuus. Ymmärrän toki sen pointin, mutten pidä siitä. 

Äänettömyydestä. Loputkin joogaajat valuivat paikalle.

Joogasimme puolisentoista tuntia. Kostan pari viikkoa aikaisemmin kuolleen äidin muistolle. Mieli oli hyvä, keho oli avoin. Namaste.

Ehdimme vielä vallan mainiosti tyttären kotiinlähtöaterialle ravintolaan. Selkäni ei ollut jumissa eikä niskaa särkenyt. Kaikki kireys oli jäänyt linnan raunioihin, tuulen kuljetettavaksi.

Luonnollisestikaan minulla ei ole kuvia joogapaikasta, koska se puhelin unohtui kotiin. Mutta joskus kaikkein parasta on, kun kaikki tallentuu vain omaan päähän. Kauniiksi maisemiksi, tuoksuiksi, ääniksi..

Tässä ja nyt. Muuta kun ei ole.

<3: llä Merja

Ps. Kävin juuri ostamassa maitoa ja törmäsin Kostaan ja Steveen. Hän ihaili mieheni tatuointeja ja koira Koistista hellitteli italiaksi.

Ps2. Kosta ei halua rahaa tunneistaan. Hän sanoi, että saa elämiseensä tuloja tarpeeksi kirjoittaen. Suomalaisella päällä on sangen haasteellista mennä joogaan ja olla maksamatta. Ties monesko comfort zone ylitetty.

Kyläkauppoja

Ei voi sanoa, mikä on Kreetalla parasta. Yksi top 3 on ruoka!

Lähiruoka on päivittäinen luksus, kananmunia puutarhan kanalasta, juustoja pientuottajilta, yrttejä, hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä, oliiviöljyä, hunajaa.. suurin osa perheviljelmiltä, isoja täällä ei juuri olekaan.

Jos on joskus maistanut tuoreita saksanpähkinöitä, ei voi verrata niitä Suomen markettikamaan. Ero on kuin yöllä ja päivällä. En koskaan ajatellut, että sillä olisi pahemmin merkitystä, kunnes eräänä syksynä sain niitä vanhalta, metrin mittaiselta, mustiin pukeutuneelta mammalta. Hän ojensi pussillisen omapoimimiaan, lämpimän, elämää nähneen hymyn kera.

Kylällä on kolme ruokakauppaa. Pear Tree on niistä suosikkini. Vihannes-, papu- ja hedelmävalikoima on mahtava. Kaikki tuotteet ovat korkealaatuisia ja huolellisesti lajiteltu hyllyissä. Myös perunat, nuo punaisessa hiekkamaassa kasvaneet aarteet. Kauppa on pieni, mutta sieltä saa kaiken, mitä keksii syödä. Jättimäiset tynnyrit täynnä oliiviöljyä ja viinejä. Niistä voi valita sopivan annoksen. Tavallisin annos viiniä on puolitoista litraa, muovipullossa.

Pikkuruisella liha-, juusto- ja herkkutiskillä nököttää sulassa sovussa paikallinen feta ja anari , makkarat, kinkut ja tönkkösuolaiset minikalat, itsetehty tsatsiki, oliivit monessa muodossa, ja vaihtuva määrä pienherkkuja: täytettyjä paprikoita, juustoisia grillattavia..

Eniten rakastan pientä pöytää, jolla lepäävät tuoreet yrtit kauniisti punteiksi aseteltuina vesiastioissaan. Minttu, pinaatti, lehtipersilja, tilli, horta ja satokauden mukaan pöytään ilmestyvät muut sesonkituotteet. Kesäkurpitsan kukat ovat kauniita.

Enkä lakkaa hämmästelemästä kahden kassillisen hintaa. Kahdeksan euroa ei tunnu miltään.

Portokali eli appelsiinin viljelijä myy viiden kilon säkeissä mehukkaita hedelmiään. Tänä keväänä on ollut poikkeuksellinen viljelykausi. Ensin tuli voimakas myrsky ja pudotti valtavat määrät appelsiineja puista, sen jälkeen tuli tuholaiskärpästen legioona kuin tyhjästä. Viljelijä menetti 10.000 kiloa satoaan oikullisille säille ja tuholaisille. Ja koska puita ei ruiskuteta eikä käytetä kemiallisia lannoitteita, ovat tuhot suuria. Sen luomutuottajana ymmärrän hyvin. Ongelmamme ovat yhteiset.

– Voitte syödä lomalla pitsaa ja herkkuja, kun käytte treenaamassa, sanoi nainen viereiseltä matolta ryhmäliikuntatunnilla.

Minulle herkut ovat vihanneksia, papuja ja ihan tavallista ruokaa. Olen toki tehnyt pitsaakin, sellaista maailman parasta, jossa on pääosassa pavut, peruna, tomaatti ja feta. Kaikkein paras herkku on sitruuna-perunat. En kyllästy niihin koskaan!

Kuulostaako oudolta? Kokeilepa joskus. Lorota oliiviöljyä uunipannun pohjalle, pilko perunat, Suomessa Nicola on siihen parasta, heitä sekaan reilusti sitruunan mehua ja suolaa. Lykkää uuniin 250. Lisää vielä lautasella vähän sitruunamehua.. mmm.. Sitä meidän ruokapöydässä on aina juhlapäivinä, ja Itsenäisyyspäivälounaalla joka vuosi.

Viimeksi täällä asuessamme taisin tehdä niitä lähes joka ilta-aterialle. Eli sellaiset 60 kertaa. Sanotaan, että peruna lihottaa. Minä sanon empiiristen kokeiden mukaan, että höpöhöpö. Oikea ruoka ei lihota ketään.

Toinen kylämme kauppa on Coop. Siellä on ainainen epäjärjestys ja kaaos. Vihanneskaappi on vähän sinne päin, seassa on pilaantuneita tomaatteja ja maitokaapin vieressä lattialla odottaa hyllyttämistä juustot. Kauppias ei puhu paljoakaan englantia, mutta selailee monta päivää tiskin takana tuomiamme autolehtiä.

Oliiviöljystä tehtyjen kauneudenhoitosarjojen ja viinien seasta pilkistää dildot, kuin ilkkuen meitä. Viimeksi kaupassa käydessä nuorimmaiseni toimitti tohkeissaan asiaa.

– Äiti, ne kikkelit on myyty!

– Vai niin.

– Voinko mä ostaa limua? lapsi jatkaa.

Hän tietää, että on turha kinuta Kokista tai 7 Up’ia, koska tämä äiti ostaa vain paikallista. Ja koska limu on loppu, sitä ostetaan.

Meillä on tapana tehdä kello kahdentoista cocktail. Opin tavan Esalta. Ihan joka päivä ei muisteta tehdä, eikä siihen tule alkoholia vaan tuorepuristettuja mehuja ja paljon hedelmiä. Lapset arvostavat enemmän limua ja se on just hyvä niin. On kesä ja on lomaa koulusta.

<3 :llä Merja

Ps. Eilen tein niin hävyttömän hyvää vihannesvuokaa, että hävettää. Kuva kertoo juuri sen mitä pitääkin, rumaa mutta hyvää.