Konstantinos Tselios, joogini

Aikaisemmin kerroin, kuinka törmäsin joogaohjaaja. Kun universumi puhui minulle. Tarina sai jatkoa.

Ennen uutta tapaamista jouduin ylittämään monen monta mukavuusaluettani. Ensin toki ongin Kostan numeron jumppamaikalta- kahdesti, sillä ensimmäinen kerta ei tallentunut puhelimeeni.

Lähetin Kostalle viestin, minkä sisältö oli suurin piirtein: Haluaisin tulla joogaamaan ja taustatiedoikseni, että olen astangajoogannut vuosia, mutta jättänyt sen, koska mitä enemmän sitä tein, sitä enemmän tuli sääntöjä ja vaatimuksia.

Lähetin viestin kolmasti, ennen kuin numeroyhdistelmä puhelimestani toimi. Siis land code, nehän eivät koskaan ole ihan selkeitä Kreikassa.

Kosta soitti takaisin sunnuntaina kello kaksi. En ollut tavoitettavissa, joten hän laittoi ääniviestin ja pyysi soittamaan, mikäli haluaisin tulla kello viiden settiin.

Soitin ja sain neuvon, että Julia on tulossa myös Almyridasta.

- Come, come my darling! I text you her number.

Näin tapahtui. Soitin, mutten saanut kiinni. Olin luvannut tyttäreni kanssa mennä biitsitreeneihin kello kuudeksi ja seiskaksi kotiinlähtöaterialle Thalami-ravintolaan. Harmittelin aikatauluja ja olin jättää menemättä. Lupauksia ei saa pettää.

– No äiti todellakin menet! tytär vaati.

Sain lopulta Julian kiinni puoli viisi. Olin rantakadulla matkalla kotiin.

Julia oli selkeästi nukkumassa. Esitin asiani ja kysyin pääsisinkö kyydissä. Hän lupasi napata kyytiin apteekin edestä siinä viisi, kymmenen vaille.

Minulle tuli kiire. Puoliravia hölköttelin talolle, kääräisin joogamaton (kävin ostamassa sen Haniasta keskiviikkona) rullalle ja pyyhkeen päälle, koppasin rahaa kukkaroon ja hätäilin apteekille juuri ja juuri ajoissa. Unohdin puhelimen terassille. Juliaa ei näkynyt.

Lopulta hän ilmestyi aivan eri suunnasta kuin kuvittelin. Vaalea pitkä nainen, siinä plus kolmekymmentä, joogahousuissaan.

– En oikein tiedä missä jooga pidetään, sanoi Julia ja räpläsi puhelintaan.

Minusta hän puhui italiaa, mutta olin vakuuttunut, että kuulin väärin.

– En tiedä vieläkään ihan varmasti, missä paikka on, mutta yritetään. Ollaan vähän myöhässä, mutta hekin olivat vasta matkalla, Julia englannisti.

Tyypillistä kreikkalaista aikakäsitystä. Eikä se loppunut siihen. Nyt kello oli varmasti jo reippaasti yli viisi, menimme tankkaamaan autoa. Tiedäthän, tyhjä huoltamo, pumpun käyttäjä nukkumassa tiskin takana. Eikä tietystikään ollut vaihtorahaa. Sitä piti hakea huoltamon sisältä.

Tarjouduin maksamaan bensat, mutta Julia oli hämmästyneen näköinen. Sanoin olevani kovin kiitollinen kyydistä. Hän vastusteli, mutta taipui lopulta ottamaan kympin. Täällähän siis ei tankata tankkia täyteen. Koskaan.

Rupattelimme small talkia, missä on ole kovinkaan hyvä. Nyt yllätin itseni höpisemällä joogasta, Suomesta ja kyselin niitä näitä.

Julia on italiasta. Olin siis kuullut oikein, sillä puhelin soi kolmasti matkalla. Hän oli kuudetta vuotta Kreetalla. Oli mennyt naimisiin, muuta eronnut. Hän piti italialaista ravintolaa Plakassa. Tiesin tuon paikan. Sinne oli aina jono ja ravintolalla oli hyvä maine. Samoin hänellä oli italialainen jäätelöbaari Pear Treen vieressä.

Hän suunnitteli lapsille leikkipaikan avaamista yhdessä muiden kreetalaistan mamuäitien kanssa. Ongelmana oli vain rahoitus. Kenelläkään ei ole liiemmin pääomaa ja byrokratia on massiivinen. Talvisin ei Kreetalla ole paljoakaan töitä saati tekemistä. Täällä on kylmää ja kosteaa. Saari on kuollut. Siksi äidit haluaisivat jonkin yhteisen paikan, missä lapset viihtyisivät ja voisi juoda kahvia.

Jyristelimme kohti Apteran kylää, rantatietä pitkin. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin olimme menossa, mutta siinä vain nökötin minulle epäluontevaan tapaan vieraassa autossa, tuntemattoman ihmisen kyydissä ja matkalla joogaan, johonkin. Juuri päinvastoin kuin äidit varoittelevat jälkikasvuaan. Minua nauratti.

Julia soitti taas. Tie luikerteli vuorenreunaa ja vieressäni ammotti rotko. Kuski puhui huolettomasti puhelimessa. Si, si!

Lopulta vastaamme tuli auto, pikkuinen Smart täynnä joogamattoja. Peruutimme taas, kohti jyrkänteen reunaa. Arrrgh. Olen huono istumaan pelkääjän puolella. Lisäksi minua vaivaa jäätävä korkeanpaikankammo.

Perillä! Poskisuudelmia. Hälinää. Kello oli kaiketi lähemmäs puoli kuusi. Vielä oli kaksi joogaajaa matkalla.

Kosta vei meidät linnanraunioiden viereen, betoniselle ja kapealle rakennelmalle. Rullailimme mattomme ja aloimme meditoida. Jostain syystä se ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. iPodilta tuli intialaista musaa..tai jotain omm-juttua. Aikaisemmin minua on häirinnyt kaikissa meditaatiohörhöilyssä juuri hiljaisuus. Ymmärrän toki sen pointin, mutten pidä siitä. 

Äänettömyydestä. Loputkin joogaajat valuivat paikalle.

Joogasimme puolisentoista tuntia. Kostan pari viikkoa aikaisemmin kuolleen äidin muistolle. Mieli oli hyvä, keho oli avoin. Namaste.

Ehdimme vielä vallan mainiosti tyttären kotiinlähtöaterialle ravintolaan. Selkäni ei ollut jumissa eikä niskaa särkenyt. Kaikki kireys oli jäänyt linnan raunioihin, tuulen kuljetettavaksi.

Luonnollisestikaan minulla ei ole kuvia joogapaikasta, koska se puhelin unohtui kotiin. Mutta joskus kaikkein parasta on, kun kaikki tallentuu vain omaan päähän. Kauniiksi maisemiksi, tuoksuiksi, ääniksi..

Tässä ja nyt. Muuta kun ei ole.

<3: llä Merja

Ps. Kävin juuri ostamassa maitoa ja törmäsin Kostaan ja Steveen. Hän ihaili mieheni tatuointeja ja koira Koistista hellitteli italiaksi.

Ps2. Kosta ei halua rahaa tunneistaan. Hän sanoi, että saa elämiseensä tuloja tarpeeksi kirjoittaen. Suomalaisella päällä on sangen haasteellista mennä joogaan ja olla maksamatta. Ties monesko comfort zone ylitetty.